671km aikaa ajella ja ajatella

Wienissäkin aurinko nousee aamuisin ja kaupunki heräilee hiljalleen sunnuntaihin. Nappasimme hotellin aamiaisen pikaisesti naamaan - muistaakseni huonetta varatessamme otimme sen juurikin aamiaisella - mutta kuiten saimme maksaa siitä lystistä yhteensä 56,- Täytyy tarkistaa kotona, että mitenkä se sitten menikään ja reklamoida perään. Muutenkin viiden tähden hotelliksi meillä oli vastuksia ihan tarpeeksi, lähtien siitä ettei koko rakennusta löytynyt mitenkään helposti, pikkuläppärin palomuuri epäsi meiltä nettiyhteyden, huoneen kattovaloilla oli aivan oma tahtonsa ja yöllä hiki lensi ja paukkui kun lämpöä oli ainakin se neljäkymmentä astetta. Mutta muuten - tähän saakka - kaikki on sujunut vailla suurempia ongelmia, pikkuvastuksiahan täytyykin olla että oppii toimimaan. Toivottavasti loppuretkue jatkuu samaan malliin.

 

Nettiyhteyden toimimattomuuden vuoksi jouduin turvautumaan Helsingin sihteeripalveluun, joka varasi meille viimeisen yön Frankfurtin lentokenttähotellista. Tänään heitetään tuollainen napsakka vajaa 700 km Saksan läpi ja eiköhän tässä sitten ole tullut autoiltua ihan tarpeeksi. Koko reissulle kertyy silloin mittaa vähän vajaa 4000 km. Harmi, ettei tätä autoa saanutkaan viedä Italian puolelle, koska sen vuoksi jouduimme muuttamaan reittisuunnitelmat toisesta päivästä eteenpäin ja etenemään aikasta perstuntumalla. Mutta onhan tämä onnistunut näemmä näinkin, tosin aikamoista siksakkia reiteistä tuli, eikä ehditty juurikaan miettiä kuin aina seuraavan päivän kohde kerrallaan.

Toteutunut reitti :)

Autolla liikkuminen tällä alueella on ollut helppoa ja näppärää. Päivämatkat meillä ovat olleet keskimäärin 300-400km, eli aamiaisen jälkeen liikkeelle ja parin välistopin jälkeen kirjautumaan hyvissä ajoin hotelliin (jos se on löytynyt kohtuudella) ja sen jälkeen seikkailemaan sinne tänne. Itävallan moottoriteitä varten täytyi ostaa 10 päivän ajoon oikeuttava verotarra etulasiin (7,80€) joita myydään raja-alueen huoltoasemmilla. Liputta ajamisen hinnaksi tulee huonolla tuurilla noin 400 euroa, joten sijoitus sinällään on edullinen. Sveitsissä on sama tarrakäytäntö, mutta siellä ei myydä "turistilippuja" vaan täytyy kerralla ostaa 40 frangia (n.30€) maksava vuoden ajan voimassa oleva ajolupa. Sveitsissä sakko käryn käydessä on parisataa euroa. Mitään erillisiä tietulleja ei noissa kahdessa maassa sitten peritäkään. Saksassa moottoritiet näyttävät olevan ilmaisia, mutta Ranskassa on tuo jenkkien systeemi käytössä.

Kuljettajan mielestä Saksa tietysti on se Maailman Ihanin Ja Valloittavin Automaa Johon Täytyy Päästä Uudestaan - poeka pääsi rikkomaan tänä päivänä sen 200km/h laillisesti (kait..) ja hymyilee nyt kilpaa auringon kanssa. Edellinen talvi on ollut Euroopassakin kohtalaisen raju ja yleinen taloudellinen taantuma on lisännyt valtioiden panostusta työllistymiseen, näiden molempien syiden vuoksi joka maassa jossa olemme kikkailleet, on ollut kohtalaisen paljon tietöitä hidastamassa kulkua. Toki täällä autoilijoihin luotetaan enemmän kuin Suomessa, ja tietyöalueilla on järjestään 80-100km rajoitus. Miehen mielestä matkan parasta antia ovat olleet moottoriteiden lisäksi Verbierin näkeminen kesäasussaan ja Chamonixin nousu yli kolmeen kilometriin. Minä pidin Wienistä - erityisesti hepoiskärryistä käsin - ja niistä parista majatalo-tyyppisestä yöpaikasta. Rankin ja rajuin juttu, josta en ole vieläkään varma, oliko se sittenkään niin hyvä idea mennä käymään oli Dachau.



Reissun kokonaishinnasta meillä ei oikein ole vielä käsitystä, mutta periaatehan on että kaikki menee mitä on mennäkseen. Tämä on kuitenkin ollut niin pitkän aikaa meillä puheissa että "sitten kun on aikaa" ja tälle työvapaalle ajalle on hankala antaa hintalappua, koska me kuitenkin saadaan painaa taas kotiin päästyä töitä kuin pulloperäiset porsaat kuukausitolkulla hommia. Mutta jokin syitähän siihen hulluun työskentelyynkin täytyy olla - ja ainakin muutama niistä taisi löytyä Keski-Euroopasta.



Pas-Kat kiittää, kuittaa ja palaa kotio. =)

Kasarihittejä ja aarioita

Niinhän siinä kävi, että meidän hotelliemäntämme osoitti epäsaksalaista käytöstä ja tuli hakemaan avainta vartin myöhässä. Mutta pääsimme kuitenkin aamutuimaan irrottautumaan Munchenistä tuhansien muidenkin autoilijoiden tavoin. Autobahnin varrella olevat kaffilat ja huoltoasemat olivat täynnään bussiryhmiä ja muita matkailijoita, ja me poloiset kun luulimme olevamme ainoat siihen aikaan liikkeellä olevat.




Vajaan neljänsadan kilometrin matka taittui kuitenkin - tauoista ja tietöistä huolimatta - napsakalla satasen keskituntinopeudella, jotta saattoihan tuo olla että matkan varrella sallituissa(kin) paikoissa jalka kävi raskaamman kautta kaasulla. Edelleenkin kuljettajan matka on vajaa, koska kaksimarkkaista ei ole saatu rikki. Reissun nopeusennätys on 190 tienoilla, joten parannettavaa on vielä viimeisille päiville jäänyt.



Iltapäivällä saavuimme päivän kohteeseen: Wieniin Itävaltaan. Heti kaupungin ensimmäisessä "kunnon" risteyksessä bussikuski toivotti meidät iloisesti heilutellen ja äänimerkkiä antaen tervetulleeksi.. Ilmeisesti osa risteyksistä täälläkin on tasa-arvoisia ja oikealta tulevaa onnikkaa olisi kait pitänyt väistää. Heiluttelimme iloisesti takaisin =) Hotelli oli viimeisen "kokonaisen" yön kunniaksi otettu pröystäillen viiden tähden radissonista vanhan kaupungin keskustan liepeiltä. Tämäkin rakennus on kuitenkin niin hyvin piilotettu ja ympäristön talot niin umpikiveä, ettei tomtom toimi kunnolla -> kiertelimme tunnin ajan vanhaa kaupunkia autolla ristiin rastiin ennen kuin annoimme periksi ja siirryimme jalkamiehinä jäljittämään näkymätöntä hotellia. Kyllähän se kävelyvauhdilla löytyykin eri helposti, vaikka autolla ajoimme tästä ehkä noin kymmenen kertaa ohi..



Vaikka huone on hieno, on sen ympäristö paljon kiinnostavampi. Heitimme kamat kammariin ja hilpaisimme kylille pällistelemään ja taivastelemaan Euroopan ihmettä. Onhan se noloa kikkailla näinkin hienossa kaupungissa ilman minkäänlaista esivalmistelua ja kuvata rakennuksia ilman, että on pienintä hajuakaan mitä niissä on sisällä. Korjasimme tilanteen ottamalla puolen tunnin kierroksen hepoiskärryillä (65,-) johon sisältyi rakennusten esittelyä. Olipas muuten jehnaa!!! Vaikka mukulakivikadulla harmittikin se, ettei ollut ehtinyt käydä vessassa ennen kyytiin istumista.

Pikkuriikkisen raikastautumistauon jälkeen läksimme etsimään illallispaikkaa ja katselemaan vähän lisää tätä kaunista kaupunkia. Ruokapaikka ja murua rinnan alle löytyi helposti ja illallisen jälkeinen kävely venyi ja venyi ja venyi Italialaisiin mittoihin. Vaelsimme tuntikausia näitä kapeita katuja ja katselimme näyteikkunoita. Kadunkulmissa oli ooppera-aarioiden laulajia, sellistejä, miimikkoja, karikatyyripiirtäjiä ja tuntemattomaksi jääneiden soittimien soittajia. Oopperamuseon aukiolle oli viritetty laajakangas ja siinä näytettyjä laulunpätkiä oli tullut seuraamaan laaja yleisö. Olihan kylttyrelli olo siemailla lauantai-iltana punaviiniä (klisee: viiniä Wienissä) terassilla ja nauttia korkeakulttuurista. Juhannuspäivät voivat näemmä olla hieman erilaisiakin =)

Kun jalat päättivät irtisanoa yya-sopimuksen haalauduimme takaisin hotellille suihkuun ja suunnittelemaan huomista päivää. Lento kotiin lähtee ylihuomenna aamutuimaan ja siihen mennessä meidän täytyy haalata reissussa rähjääntyneet olemuksemme Frankfurtiin tai sen lähistölle, joten huomenna heitetään kevyesti matka melkein Saksan läpi ja valmistaudutaan kotiinpaluuseen.

Never again - ei ikinä enää

 Baselissa paistoi aurinko heti aamusta kun kaksi peikonpoikasta laahusti kohti parkkiluolaa ja lähti päivän vaellukselle kohti Muncheniä. Baselin hotellissa meillä ei ollut aamupalaa, joten kävimme jonkun syrjäkylän Dennerissä paikkaamassa tilanteen ja posket terttutomaatteja pullollaan jatkoimme matkaa kohti yhä lähemmäksi tulevaa Saksaa. Tokihan TomTom ajatti meillä vielä sellaisen "sightseeing-kierroksen" eli ensin hypättiin Itävallan puolelle ja vasta muutaman kilometrin jälkeen Saksaan.

Sveitsiläiset ovat aivan kahjoja polkupyöräilijöitä.. Siellä ne viipotti kuolemaa halveksuen autojen seassa, enkä minä ainakaan nähnyt kovin montaa raatoa teiden varsilla, joten kait osa ainakin säilyy hengissäkin. Lisäksi tuo pelleily frangien ja eurojen vaihtamisessa tuntuu nykyään naurettavalta. Vaikka minä aikoinani vaahtosin markan puolesta, niin kyllä tämä yhteisvaluutta on vain kummasti helpottanut retkuilemista. Lisäksi hintavertailu on huomattavasti helpompaa =) Mutta kelpo porukkaa asuu käkikellomaassa, ovat ystävällisiä, monikielisiä eikä hintatasokaan eronnut niin kovin paljoa Suomalaisesta.

Tämän päivän ohjelmassa oli yksi ainoa vierailu: nyt se Munchenin lähistöllä oleva Dashaun keskitysleirin muistopaikka oli auki. Olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntä, joka vaati kääntymään heti takaisin (tuttu myös navigaattorista) kun pääsimme leirin porteille ja näin sen kuuluisan lauseen: "Arbeit macht frei" eli "Työ vapauttaa". Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan on ollut niin mykistävän hirvittävää, ettei sen kuvailemiseen riitä sanoja. Vankisellit, vankien asuntolat, museossa olleet valokuvat ja kertomukset kaikista niistä hirveyksistä, kaasukammio ja krematoriot.. On vaikea uskoa, että kukaan on voinut olla kykeneväinen siihen julmuuteen, ja kuitenkin kaikki todisteet olivat siinä silmien edessä. Minä jouduin poistumaan kesken kaiken museosta, koska en yksinkertaisesti kestänyt katsoa ja se tuntuu todella velliperseen hommalta, koska toisille ei aikoinaan annettu vaihtoehtoja, oli elettävä tai kuoltava niinä aikoina ja niissä epäinhimillisissä oloissa. "Ei ikinä enää"

Aamiainen kurkussa ja molemmat hiljaisina ajoimme Munchenin keskustaan ja aloimme metsästämään tämän yön majapaikkaa. Eilen jossain vaiheessa iltaa tullut villi idea ottaa täksi yöksi huoneistohotelli ei enää tuntunutkaan niin fiksulta kun kahlasimme samaa v***n kadunpätkää kymmenettä kertaa läpi.. Päätimme käydä hetken hengähtämässä ja heitimme auton lailliseen parkkiin, jotta saisimme oikein urakalla etsiä Apartmentos Munchen - nimistä paikkaa. Paskanmarjat tässä mitään vastaanottoa ole, kadulla vain rouva juoksi perään ja kysyi, etsimmekö tätä paikkaa. Ihan normaali kerrostalo jonka kuudennessa kerroksessa on vuokrahuoneita - ei mitään nimikylttiä tai muutakaan majoitusliikkeeseen verrattavaa. Kokemus jälleen kerran..

 Mutta nyt ollaan täällä ja aikaa ei ole rajattomasti, joten läksimme katselemaan mitä tällä kylällä on meille kerrottavaa. Edellisen kerran olimme täällä reilu vuosi sitten, mutta silloin kyseessä oli isompi ryhmämatka joten omatoimiseikkailut jäivät vähiin. Mutta virheethän on tehty korjattaviksi. Ja ehkä jostain baarista löytyy jotain absinttia, jolla huuhtoa Dashaun pölyt kurkusta - onhan se sentään juhannusaatto. =) Pysytään pinnalla ja ilman puukonreikiä!

Tik-Tak

Tänään on sitten taitettu matkaa. Aamu lähti nihkeästi liikenteeseen ruuhkissa jumittaessa sekä aamiaispöydässä (edessä oli satakunta aasialaisturistia). Mutta kuitenkin Chamonixista päästiin irtaantumaan ja pian matelimme moottoriteillä. Ranskan motareilla odotteli iloiset tietullit, ensimmäinen pätkä maksoi 3,70 ja parinkymmenen kilometrin päässä meiltä nyhdettiin 1,70 lisää vain huomataksemme, että parin kilometrin päässä vaihtui valtio ja olimme jälleen Sveitsin puolella, käteistä rahaa meillä oli kuitenkin reilusti 13 frangia (n. 10€) jonka sijoitimme järkevästi ruokaan ja juomaan matkan varrella. Sveitsin teiden varsilla olevat hyyskät onneksi ovat ilmaisia, joten niihin ei uponnut latiakaan.

 Matkan kohteena meillä oli Baselin kaupunki Sveitsissä. Meillä ei ollut minkäänlaista ennakkokuvaa tahi muutakaan informaatiota tämän päivän kohteesta, muuten kuin se, että täällä järjestetään kerran vuodessa kellomessuamiset. Kaupunki on tarjonnut äärimmäisen miellyttäviä yllätyksiä pitkin päivää: hotellihuone on niin iso, että täällä joutuu todella korottamaan ääntään jos tahtoo että itäsiivestä ryntää innokas puoliso palvelemaan länsisiivessä lepäilevää rouvaansa. =) Suihkukoppikin on isompi kuin männä yön hotellihuone ja sijainniltaan tämä on alta vartin kävelymatkan päästä Baselin vanhasta kaupungista,. Eikä hintakaan päätä huimaa, 103 euroa yö. Joten suosittelen lämpimästi hotelli Spalentoria jos vain tänne päin joskus hiippailette. Turisteja Baselissa hemmotellaan ilmaisella joukkoliikenteellä: kaikki ratikat, bussit ja metrot ovat vapaasti käytettävissä kaupungin alueella sen aikaa kun viivyt kylillä.

 Ruokaa löysimme silloin kun nälkä oli suurin ja nyt vain täytyy taistella itsensäkanssa että saan pidettyä sen aikaa luomet auki, että ehdin sammuttaa tietokoneen ja kävellä tuonne kaaaaaukana olevaan sänkyyn.

Huomenna Muncheniin - yritetään tehdä Duchaun keskitysleirille toinen tuleminen..

Pilviveikkoset

Yö oli pyyhkinyt viimeisetkin pilvet pois vuorista ja aamu valkeni aurinkoisena. Maisemat Sveitsissä olivat aivan mahtavat - jotain samaa kuin Norjassa - mutta kuitenkin vehreämpänä. Nappasimme aamiaisen huiviin ja hyppäsimme autoon aloittaaksemme päivän vaelluksen kohti Ranskaa ja Chamonixin kylää. Ensimmäiset tunnit lurahtivat ruuhkissa, autojonot matelivat ja liikkuivat ja matelivat ja liikkuivat jne tuntien ajan. Rauha laskeutui tielle vasta juuri ennen Ranskan rajaa meidän hypätessä pois moottoritieltä.

Kuljettaja oli yksipuolisesti huutoäänestänyt tämän päivän ensimmäiseksi kohteeksi Sveitsin Verbierin jossa hän poikamiesaikanaan on käynyt laskemassa. Minullahan ei ollut mitään pieneen alppikylään tutustumista vastaan, ennen kuin paljastui että tämä kylä on 1500 metrin korkeudessa serpentiinitien päässä. Voi hepoisen hitusvinkula sitä sadattelua, manailua ja uhkailua mikä autossa raikui kun ikkunan toisella puolella oli satojen metrien pudotus. Tämä tulee vielä kuljettajalle kalliiksi: me mennään viettämään aikaa Pentikin myymälään ja Marimekolle ja tilataan muutama Minna Immosen taulu tästä hyvästä.. Kosto elää =)

Ihmeen kaupalla selvisimme hengissä Verbieristä alaskin, mitä nyt toinen valitti kuulon hetkellisesti heikentyneen ja toisella oli ääni käheänä huutamisesta. Mutta matka jatkui rattoisasti kohti viidenkymmenen kilometrin päässä olevaa Chamonixin kylää. Pysähdyimme matkalla valokuvaamaan Rhonen laaksoa ja taivastelimme paikan ihanuutta ja rauhaa, kun parkkipaikan toisesta päästä meitä tervehti toiset suomalaisturistit..

Kuten arvata saattaa, Chamonixinkaan tie ei ollut kovin suora tahi tasainen. Merisairauden ensimmäisten oireiden ilmaannuttua pääsimme kuitenkin toikkaroimaan kylälle ja uudelleenjärjestelemään yksisuuntaisia katuja. Navigaattori tuntuu täällä Ranskan heittäytyneet suuripiirteisemmäksi kuin muualla. Tiekin meillä oli muutaman kerran hukassa ja yksisuuntaiset on päin seiniä merkitty karttoihin.. Mutta ces´t la vie - perille päästiin ja hotellihuone saatiin. Arvoimme eilen ehtoolla tämän yön majapaikaksi Park Hotel Suissen, jälleen kerran edullinen hinta 136,- ja siihen sisältyvä aamiainen olivat paras kriteeri valinnassa. Meillähän on ollut aivan sikamagee tuuri hotelleissa, on ollut omia parvekkeita ja luxushuoneita ja isoimpia huoneita.. Ei ole muuten enää. Pikkuriikkinen komero jossa on avattava ikkuna ja vessanpöntölle istuminen vaatii parin viikon jumppatreenit. Mutta huoneessa on sänky, ovesta pääsee ulos ja nurkan takana on Chamonixin kävelykeskusta, joten huonomminkin voisi olla.

Olinpa muuten aika väärässä kun luulin, että yksi pilvireissu päivässä olisi riittävä. Hotellin löytymisen (kirjaimellisesti) jälkeen vaihdoimme kamat enemmän ulkoiluvaatteisiin ja lähdimme etsimään Aiguille du Midin hissiasemaa. Mikähän ihmeen mielenhäiriö minut sai maksamaan vaatimattomat 82 EUROA!!! (JUMALAUTA, TUOLLAHAN SÖIS VIIKON JA RÄLLÄIS KUUKAUDEN AUTOLLA) kahdesta hissilipusta ylös ja takaisin? Ehkä Verbierin tiellä katkesi niin paljon verisuonia päästä, ettei aivot enää toimineet kunnolla..

Parinkymmenen kiipeilyvarusteissa liikkuvan heebon kanssa samaan gondolihissiin ja ylöspäin hiii-op. Reilun kymmenen minuutin nousun jälkeen vaihdettiin vielä toiseen hissiin ja sama meno jatkui, nyt vain ohitettiin jo pilvien korkeuskin. Ylhäällä oli ohutta ilmaa ja lunta ja pilviä ja kammottavaa ja korkeutta vaatimattomat 3842 metriä.

Pohkeet vetelinä ja kasvot harmaana sain seurata kuinka puolisosta kuoriutui vuorikauris joka hyppelehti kameran kanssa sinne tänne ja vaati meitä vielä käymään tuolla ja vilkaisemaan tuonne ja mennään käymään vielä täällä. Kohtalo on tarkoittanut aivan varmasti jotain kun minä olen syntynyt Pohjois-Pohjanmaan lakeuksille! Ei pidä tasaisen maan lättäjalan lähteä mäkimaastoon kekkuloimaan. Viimein sain tiukalla niskalenkillä haalattua sydämeni valon alaspäin menevään gondoliin, joka sekin oli sekunnin välein syöksymässä maahan ja murskaantumassa ja kaikkea muuta mukavaa siltä väliltä.

Hengissäselviytymisjuhlan pidimme tuossa kulman takana olevassa pizzeriassa. Ainakaan tähän mennessä ranskalainen keittiö ei ole tuottanut yhtään pettymystä - päin vastoin. Jälkiruoaksi otettu creme brulee oli niin hyvää, että teki mieli nuolla lautanen sen perään.



Kello on vähän yli kymmenen illalla, emmekä ole vielä päättäneet huomisen ohjelmaa. Ainoa varma asia on, ettei minua muuten viedä yhdellekään serpentiinitielle tahi en astu jalallanikaan gondoli- tai muuhunkaan hissiin. Pysytään maassa ja otetaan iiihaan rauhallisesti.

Umpitunnelissa

Hiltonin aamiaispöytä oli huikea - ja turistit ämppäsivät itsensä jälleen kerran epäterveellisen täyteen ennen kuin lunastivat auton parkkihallista ja häipyivät kohti muita maita. Hintaahan tuolle Hiltonin yölle tuli rutkasti enemmän kuin mihin oltiin varauduttu: yö maksoi 174 euroa, nettiliittymä 24 tunniksi 13 euroa ja auton parkkaaminen alakerran hallissa 17 euroa.. Mutta minkäs teet kun nukutti ja nälätti.




Itävallasta poistuminen kävi kohtuullisen kivuttomasti, auto moottoritielle ja täysillä kohti Sveitsiä. Matkanteko rytmittyi näppärästi tyyliin: tietyö - tunneli - tietyö - tunneli.. Jälleen kerran vänkäri on löytänyt reissatessa uuden fobian, korkeiden paikkojen lisäksi tunnelit on kohtalaisen ahdistavia paikkoja. Varsinkin jos tunneli kestää tuollaiset vaatimattomat kuusi kilometriä. Sitten kun puhalsimme siihen viisitoista kilometriä pitkään peräaukkoon, tuntui happi loppuvan jo ennen ensimmäisen kilometrin taittumista. Nämä paikalliset tienpitäjät eivät oikein tunnu arvostavan teiden varsilta avautuvia näkymiä, koska moottoritien molemmilla puolilla rehottaa korkeat pusikot ja levähdyspaikat on järkiään tehty sellaisiin paikkoihin, joissa ei paljon ole kameralle katseltavaa. Ahdistaa istua 130km/h kiitävässä autossa ja ihailla maisemaa, kun kilometrin päässä olevaa levähdysaluetta ympäröi sellainen luonnonmuuri, ettei siitä pääse millään läpi ilman moottorisahaa ja viidakkoveistä.

Joskus aiemminkin tästä on tullut mainittua, mutta sanottakoon se jälleen kerran ja vakavasti painottaen: navigaattorin sanaan ei aivan joka kerran kannata luottaa.. Koska tavoitteena on valloittaa kaikki maat, jotka tähän lähistölle osuvat me laitoimme Innsbruckista lähtiessä osoitteeksi Liechtensteinin oletetun pääkaupungin Triesenbergin keskustan. (Olisi vissiin joskus kannattanut kouluaikoina kuunnella opettajaa, eikä kirjoitella hävyttömyyksiä vieruskaverin vihkoon). Tulipa muuten sillä ajomatkalla selväksi se, että Triesenberg on aika korkealla ja aika mutkaisen ajomatkan päässä - ja se oikea pääkaupunki on Vaduz. Ennen Sveitsin moottoriteille sukeltamista Pas haki huoltoasemalta sen tarran, joka oikeuttaa ajamaan koneteillä käkikellomaassa. Eipä käynyt mielessä, että rahaa olisi voinut vaihtaa vähän frangeiksi ennen rajan ylittämistä. Noh, aina oppii - ja huonosta vaihtokurssista kaikista parhaiten..

Olimme aamusella varanneet hotellin Sveitsin Luzernen kaupungin kupeessa olevasta Horwn kyläpahaisesta. Ainoa syy, minkä takia päädyimme tähän hotelliin oli halpa - halvempi - sikahalpa hinta verrattuna Luzernen muihin majapaikkoihin 118,- (veroineen 123,-). Olimme hiukkapikkiriikkisen skeptisiä siitä, minkälaiseen rotanloukkuun tässä ollaan taas pää työntämässä, eikä hotellin ulkomuoto luvannut laisinkaan hyvää. Mutta onneksi ensivaikutelma on korjattavissa: meidän huone on aivan ihanan tilava, ja parvekkeella olisi tilaa vaikka pitää kekkerit. Maisema on aika huikea ja henkilökunta on palvelualtista ja rentoa!



Saimme respan tyypiltä vinkkejä hyviin fondue-ravintoloihin Sveitsissä kun kerran ollaan niin onhan sekin herkku kokeiltava, niin tietää sitten vaikka inhota sitä sydämensä pohjasta. Luzernen vanhakaupunki oli kaunista kävelyaluetta täynnä kivijalkakauppoja, siellä olisi varmaan kierrellyt pidempäänkin jos kenkävalinta olisi ollut hieman onnistuneempi. Löysimme suositellun ravintolan, joka oli mielikuvitusrikkaasti nimetty: the fondue house. Tilasimme hetken painiottelun jälkeen kolmen lajin combon, jossa pääsee kokeilemaan juustoon kastamista, rasvassa keittämistä ja lopuksi rakentelemaan mieleisensä kiinalaistyyppisen keiton. Tällä hetkellä tuntuu, ettei loppumatkan aikana tarvi syödä enää yhtään mitään ja hotellien siivoojat joutuvat sijoittamaan vähät tippinsä kaasunaamareihin meidän jälkeen.



Huomenna porhallamme rohkeasti Ranskan puolelle. Katsotaan, kuinka syvälle uskaltaudumme tuohon baskeripäisten koukkunokkaisten patonginpurijoiden kotimaahan.

Historiaa

Japanilaisturistit ovat kivoja ja hieman hassuja, noin normaalisti. Silloin kun he kärsivät vähän tanakammasta aikaerosta ja alkavat parveilemaan majatalon käytävillä klo 05 aamulla, se huvittavuus karisee pois.. Purimme kuitenkin hammasta ja kärsimme klo kahdeksaan asti ennen kuin pakkasimme kamat, heitimme huiviin pikaisen aamiaisen ja lähdimme painamaan kohti Duchaun keskitysleiriä Munchenin kupeessa.




Eipä muuten ollut se paikka auki maanantaisin. Mutta pääsimme kuvaamaan hienon muistomerkin, onhan sekin saavutus. Ja jatkoimme pelko perälaudassa kohti Hitlerin kotkanpesää, mutta se on onneksi auki myös maanantaisin. Ensin TomTom opasti meidät paikkaan, joka on noin periaatteessa oikea mutta väärällä puolella pusikkoa, eikä siitä näe lipputoimistoa. Jouduimme turvautumaan vanhanaikaisesti opastekyltteihin, jotka ovat aika heikohkot tällä perällä. Sen jälkeen lipunmyyntipiste oli piilotettu melkein maan alla olevaan bunkkeriin ja olipahan taas lähellä ne kuuluisat viimeiset sanat: kävelläänkö ylös?

Saimme kuiten ostettua liput á15.50 ja hyppäsimme bussiin, joka veisi meidät vuoren huipulla olevalle metsästysmajalle. Eipä naurattanut enää rouvaa onnikassa laisinkaan. Verisuonet paukkuivat päässä kun bussi kiipesi 6.4 kilometrin mittaista tietä jossa oli hassunhauskasti leveyttä aivan liian vähän ja himpun verran jyrkkää alapuolella.. Vasen nyrkki suussa ja katse tiukasti lattiaan suunnattuna pääsimme kuitenkin vuoren huipun lähistölle hengissä. Bussista poistuessa pääsylippuun piti käydä merkkauttamassa se aika, jolloin lähtee pois alueelta. Suositus oli, että kaksi tuntia myöhemmin alkaisi paluukyyti. Notuotanoinniin, me varattiin kotkanpesän koluamiseen puolitoista tuntia ja siinäkin oli ainakin puoli tuntia liikaa, tosin sää ei hellinyt turisteja, huippu oli lumessa ja vettä tihkutti koko ajan. Itse majaan ei pääse sisälle muuten kuin päätyyn rakennettuun ravintolaan ja sivuovesta kulkevaan valokuvanäyttelyyn (jonka kuvaselitteet ovat kaikki vain saksaksi). Mutta kokonaisuutena paikka oli todella hieno ja kirkkaalla ilmalla maisemat ovat varmasti huikaisevan kauniita.

Teoria vs todellisuus

Nautimme autossa pikaisen lounaan: metukkaa ja Milka-suklaata ja lähdimme ajamaan kohti Itävaltaa. Illalla saavuimme Insbruckin Hiltoniin, mistä meille irtosi huone visaa heilauttamalla. Kävimme vielä illallisella tuossa hotellin alakerrassa ja ajattelimme kokeilla tyypillistä Itävaltalaista ruokaa. Nyt ainakin on tiedossa se, minkä vuoksi tämän maan keittiö ei ole maailmankuulu. Pas tilasi alkupalaksi keittoa jossa oli lihalientä, porkkanoita ja viipaloitua pannukakkua.. Minä taas kokeilin kylmää kurkkukeittoa joka oli maustettu inkiväärillä ja minun mielestäni toinen mauste oli vetyperoksidi - aivan kamalaa soppaa jossa oli järkyttävä sivumaku! Pääruoka meni jo kurkusta alas ja jälkiruokastruudelit olivat kerrassaan sopivan makeita ja herkullisia. Mietittiin jo sitä, että tämä päivä meidän pitäisi matkata mersua perässä vetäen, jos mielimme saada struudelikalorit poltettua koskaan.



Nyt tarkoituksena on jatkaa Sveitsiin ja ilman pitäisi parantua.