Historiaa

Japanilaisturistit ovat kivoja ja hieman hassuja, noin normaalisti. Silloin kun he kärsivät vähän tanakammasta aikaerosta ja alkavat parveilemaan majatalon käytävillä klo 05 aamulla, se huvittavuus karisee pois.. Purimme kuitenkin hammasta ja kärsimme klo kahdeksaan asti ennen kuin pakkasimme kamat, heitimme huiviin pikaisen aamiaisen ja lähdimme painamaan kohti Duchaun keskitysleiriä Munchenin kupeessa.




Eipä muuten ollut se paikka auki maanantaisin. Mutta pääsimme kuvaamaan hienon muistomerkin, onhan sekin saavutus. Ja jatkoimme pelko perälaudassa kohti Hitlerin kotkanpesää, mutta se on onneksi auki myös maanantaisin. Ensin TomTom opasti meidät paikkaan, joka on noin periaatteessa oikea mutta väärällä puolella pusikkoa, eikä siitä näe lipputoimistoa. Jouduimme turvautumaan vanhanaikaisesti opastekyltteihin, jotka ovat aika heikohkot tällä perällä. Sen jälkeen lipunmyyntipiste oli piilotettu melkein maan alla olevaan bunkkeriin ja olipahan taas lähellä ne kuuluisat viimeiset sanat: kävelläänkö ylös?

Saimme kuiten ostettua liput á15.50 ja hyppäsimme bussiin, joka veisi meidät vuoren huipulla olevalle metsästysmajalle. Eipä naurattanut enää rouvaa onnikassa laisinkaan. Verisuonet paukkuivat päässä kun bussi kiipesi 6.4 kilometrin mittaista tietä jossa oli hassunhauskasti leveyttä aivan liian vähän ja himpun verran jyrkkää alapuolella.. Vasen nyrkki suussa ja katse tiukasti lattiaan suunnattuna pääsimme kuitenkin vuoren huipun lähistölle hengissä. Bussista poistuessa pääsylippuun piti käydä merkkauttamassa se aika, jolloin lähtee pois alueelta. Suositus oli, että kaksi tuntia myöhemmin alkaisi paluukyyti. Notuotanoinniin, me varattiin kotkanpesän koluamiseen puolitoista tuntia ja siinäkin oli ainakin puoli tuntia liikaa, tosin sää ei hellinyt turisteja, huippu oli lumessa ja vettä tihkutti koko ajan. Itse majaan ei pääse sisälle muuten kuin päätyyn rakennettuun ravintolaan ja sivuovesta kulkevaan valokuvanäyttelyyn (jonka kuvaselitteet ovat kaikki vain saksaksi). Mutta kokonaisuutena paikka oli todella hieno ja kirkkaalla ilmalla maisemat ovat varmasti huikaisevan kauniita.

Teoria vs todellisuus

Nautimme autossa pikaisen lounaan: metukkaa ja Milka-suklaata ja lähdimme ajamaan kohti Itävaltaa. Illalla saavuimme Insbruckin Hiltoniin, mistä meille irtosi huone visaa heilauttamalla. Kävimme vielä illallisella tuossa hotellin alakerrassa ja ajattelimme kokeilla tyypillistä Itävaltalaista ruokaa. Nyt ainakin on tiedossa se, minkä vuoksi tämän maan keittiö ei ole maailmankuulu. Pas tilasi alkupalaksi keittoa jossa oli lihalientä, porkkanoita ja viipaloitua pannukakkua.. Minä taas kokeilin kylmää kurkkukeittoa joka oli maustettu inkiväärillä ja minun mielestäni toinen mauste oli vetyperoksidi - aivan kamalaa soppaa jossa oli järkyttävä sivumaku! Pääruoka meni jo kurkusta alas ja jälkiruokastruudelit olivat kerrassaan sopivan makeita ja herkullisia. Mietittiin jo sitä, että tämä päivä meidän pitäisi matkata mersua perässä vetäen, jos mielimme saada struudelikalorit poltettua koskaan.



Nyt tarkoituksena on jatkaa Sveitsiin ja ilman pitäisi parantua.